Nyt tämän kevään aikana olen muistellut entisiä kansakouluaikoja. Kaikkein eniten minua muistuttivat tämän kevään hymyveistosjaot. Olen muistellut myös opettajaa ja melkein kaivannut, kun ei ole tullut tavattua aikuisena. Nyt olen laskenut opettajan nykyistä ikää, kun muistelin opettajani olleen minua 17 vuotta vanhempi. Silloin minulla oli monenlaisia haaveita ja elämä edessä. Opettajani oli yksi niistä, jotka kannustivat minua tulevaan elämään.
Ollessani yläkoulun viimeisellä luokalla, minä häpeilin voimistelutunneilla, kun miesopettajan nähden piti tehdä kaikenlaisia liikkeitä. Sen vuoden aikana minulle tuli aikaisen naisen oireita. Silloin piti valehdella, että olin sairas, kun en kehdannut mennä kouluun, jos oli tiedossa voimistelutunti. Niistä asioista ei silloin puhuttu, ainakaan koulussa muiden tyttöjen kanssa, kun niitä tyttöjä oli vähän samalla luokalla. Kävin ulkovessassa silloin, kun siellä ei ollut muita. En voinut mennä minua nuorempien tyttöjen kanssa samaan aikaan, ettei salaisuuteni vain paljastuisi.
Sitten myöhemmin eräänä kauniina kesäpäivänä, ajelin polkupyörällä sen aikaiseen työpaikkaani. Olin silloin parikymppinen nuori. Minua vastaan tuli henkilöauto, josta huomasin hymyilevät tutut kasvot. Entinen opettajani tuli minua vastaan ja hänkin varmaan tunnisti minut. Se jäi minulle viimeiseksi muistoksi hänestä. Emme ole tavanneet yhtäkään kertaa aikuisena ja nyt se on täysin mahdoton asia, sillä luin hiljattain sanomalehdestä, että hän on kuollut pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti